Lyrrilithin tarina

 

  Heippa taas! Tänään olisi luvassa tarina Lyrrilithin näkökulmasta. Tarina kertoo miten hän päätyi asumaan Unelmakumpuun. Ennen kuin päästän teidät lukemaan niin täytyy sanoa että olen niin tyytyväinen tuohon kuvaan jonka muokkasin. Se kuvastaa hyvin Lyrrilithin kaipuuta takaisin kotiinsa mereen. Kaikesta huolimatta Lyrrilith on kuitenkin onnellinen pääsystään Unelmakumpuun asumaan muiden nukkejen luokse. Mutta nyt itse tarinaan. Tässä se tulee!

Kuvatarina: Veden tytär

  Kauanko oli kulunut aikaa? Sitä Lyrrilith ei tiedä. Ajantaju oli mennyt. Samoin kuin seireenilauma ja sen mukana perhe ja ystävät. Äiti, Lyrrilith ajatteli surullisesti. Hän kapusi rantakalliolle ja suuntasi katseensa merelle. Hän alkoi laulaa. Laulu ei kuulostanut samalta kuin veden alla. Sen Lyrrilith pani merkille.

  Tähdet loistivat sinä yönä kirkkaasti. Lyrrilith henkäisi ihastuksesta. Ne olivat niin kauniit. Sitten hän kuitenkin painoi apeana päänsä. Lyrrilith suri perheensä menettämistä. He olivat lähteneet ja jättäneet tytön ihan yksin. Kaikki vain siksi ettei Lyrrilith halunnut käyttää ääntään pahaan. Hän ei tahtonut upottaa yhtäkään laivaa. Päinvastoin. Hän halusi suojella laivoissa olevia ihmisiä muilta seireeneiltä.

  Ihmisten ja seireenien välit olivat lopullisesti tulehtuneet. Lyrrilith tiesi pettäneensä lajinsa. Hän tiesi sen. Mutta minkä sille voi jos sydän sanoo muuta? Hän halusi uskoa, että ihmisissä olisi vielä jotain hyvääkin. Ja se oli syy miksi hänet oli karkoitettu laumasta.

  Tyttö huokaisi synkästi. Hän vain tahtoisi uida kilpaa delfiinien kanssa ja herätä aamulla valaiden lauluun. Nyt se kaikki olisi mahdollista. Yksinäistä se kuitenkin tulisi olemaan. Hän hipaisi varpaillaan veden pintaa. Kodin ja tuttuuden kaipuu tuntui suorastaan kulkevan hänen lävitseen välittömästi. Hänen silmänsä kimalsivat kyyneleistä. Ei! Koti! Mitä minä nyt teen? hän ajatteli.

  Silloin jotain ihmeellistä tapahtui. Lyrrilith suuntasi katseensa yötaivaalle. Tähdet liikkuivat. Ne olivat kuin laukkaavia hevosia. Mitä? Lyrrilith ajatteli sanattomana näystä. Tähdet olivat muuttuneet vaunuiksi jota kiskoi kaksi pegasos-hevosta. Tyttö henkäisi ääneen. Hevoset kääntyivät ja laukkasivat suoraan häntä kohti. Lyrrilithille tuli sanaton ymmärryksen tunne.

”Tahdotteko, että seuraan?” tyttö kysyi. Ilmoja halkoi kimeä hirnahdus. Se oli kai vastaus. Lyrrilith teki päätöksensä. Hänellä ei olisi enää mitään hävittävää. Hän voisi hyvin seurata.

  Tyttö juoksi rannan tuntumassa seuraten maagisia vaunuja. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Ehkä jopa muutaman vuorokauden. Lopulta he olivat perillä. Tytön eteen avautui näky joka salpasi hänen henkensä. Paikka oli kaunis. Kuin jostain sadusta. Ja se paikka kantoi kauneinta tyynnyttävintä nimeä jollaista Lyrrilith ei ollut koskaan ennen kuullut. Se oli varsin runollinen. Se nimi oli Unelmakumpu. Ja kun tyttö katseli ympärilleen ujona, hän tuli huomaamattaan pienen ja suloisen kahvilan ovelle. Kyltissä luki nimi Kuplavilla.

  Kun ovi aukesi Lyrrilith ei ollut uskoa silmiään. Kahvila oli suloisin mitä hän oli koskaan nähnyt. Vitriini oli täynnä toinen toistaan suloisempia leivoksia ja muita herkkuja. Ilmassa leijui kookoskermavaahdon ihana makea tuoksu. Lyrrilith ihasteli kahvilaa. Sitten pirteä ääni hänen selkänsä takaa sanoi:

”Hei! Oletko uusi täällä? Mitä saisi olla? Talo tarjoaa!”

Jatkuu