Kuvatarina jatkuu

 

  Heippa taas! Tänään olisi luvassa kuvatarinaa! Olen niin innoissani! Lumerinin ja Mielikon saavuttua tarina tuntuu päässeen lähes kunnolla käyntiin. Toki Kirameko ja Poppet vielä puuttuvat. Mutta eiköhän hekin sieltä vielä saavu. Mennäänpä tarinan pariin. Toivottavasti pidätte!

Kuvatarina: Voisitpa nähdä minut

  On kulunut taas muutama viikko eikä talon omistaja ole palannut. Ullakolla päivät ovat pitkiä. Yumeka häärää kahvillassaan joten Mieliko joutuu olemaan muutaman tunnin yksin. Tunnit tuntuvat matelevan hidastetusti. Tai oikeastaan Mieliko ei ole yksin. Hänen vieressään on näkymätön tyttö.

  Lumerin istuu lattialla Mielikoa vastapäätä. Hän katselee surullisesti tätä. Hänen tekisi mieli sanoa tälle jotain. Hän haluaisi saada ystävänsä ymmärtämään. Mutta miten? Sitä Lumerin pohtii. Totuuden myöntäminen itselle on jo kyllin vaikeaa. Lumerin ei haluaisi myöntää sitä edes itselleen mutta hän on jumissa.

  Kuin eläisi limbossa. Lumerin olisi ennen nauranut ajatukselle ja sanonut ”ei niin voi käydä”. Mutta ei enää. Miten niin ei voi käydä? Kyllä voi. Nimittäin hänelle niin on käynyt. Nyt hän ei voi muuta kuin katsoa Mielikoa ja muita ystäviään toiselta puolelta. Miksi?

  Mieliko odottaa Lumerinia niin kovasti. Lumerin tuntee syyllisyyden piston sisimmässään. Juuri hän oli käskenyt tytön odottaa. Mutta kuten tavallista, Mieliko otti sen jutun liian tosissaan.

”Senkin pöljä…”, Lumerin lausuu ääneen pidätellen kyyneliään.

  Yhtäkkiä Mieliko on aistivinaan jotakin. Ihan kuin… Voiko se olla? Ei kai? Mieliko pohtii. Hän kurottaa kätensä kuin hamuillakseen ilmaa. Kuin hän olettaisi kätensä osuvan johonkin. Käsi kuitenkin sujahtaa läpi. Mitään erikoista ei tapahtunut. Tämäpä outoa, Mieliko ajattelee.

  ”Mieliko! Kotona ollaan!” Yumeka huikkaa astuessaan ulko-ovesta sisään. Mitä juuri äsken tapahtui? Lumerin miettii. Hän voisi vaikka vannoa Mielikon yrittäneen koskettaa häntä. Voisiko olla, että Mieliko oli jollakin lailla aistinut hänet?

Jatkuu