Koetsumen tarina

 

  Heippa taas! Tänään ajattelin julkaista jotain muuta kuin yleensä. Nimittäin kuvatarinan Koetsumesta. Jipii! Joten eiköhän mennä asiaan. Tässä tulee Koetsumen tarina kaikessa sen kauneudessa ja riipaisevuudessaan. Toivottavasti pidätte!

Kuvatarina: Kun kello kilahtaa

  Silloin se kuului taas. Heleä ääni. Kuin kellon kilahdus. Se ääni on käynyt minulle jo liiankin tutuksi, Koetsume ajatteli. Tsukinokane. Mitä se tällä kertaa minulta vaatii, hän lisäsi mielessään ärtyneesti. Tsukinokanella on kirkas ja kaunis sointi. Ääni jonka vain Koetsume voi kuulla. Toisin sanoen hän on erityinen. Hän ei vain itse halunnut sitä. Hän vain toivoi että se hiljenisi.

  Jos vain voisin niin rikkoisin sen. Vaientaisin sen omin käsin. Antaisin parin sekunnin hiljaisuudesta lähes mitä vain, Koetsume pohti. Hänestä oli tullut ajan kuluessa hivenen katkera. Vaikka hän piti muiden auttamisesta, hän toivoisi saavansa hetken olla rauhassa.

  Jos saisin kolme toivetta, toivoisin pääseväni eroon Tsukinokanesta ja sen aiheuttamasta velvollisuudestani. Sen jälkeen ottaisin selvää kuka teki minusta näin yksinäisen. Sanoisin hänelle pari valittua sanaa. Tai ainakin vaatisin vastauksia. Niitä tuskin koskaan saan, hän ajatteli kuivasti.

  Olen yrittänyt tukkia korvani siltä. Olen oikeasti. Mikään ei kuitenkaan auta. Jos en kuule sitä korvissani, kuulen sen päässäni. Sitä ei voi vaientaa. Ei mitenkään, Koetsume pohti. Hänen hiljaiset askeleensa rahisivat Unelmakummun metsien unisammaleilla. Hän nielaisee ja tukahduttaa äkillisen tarpeen itkeä.

  Voisin sietää tätä työtä. Voisin jopa rakastaa. Tai ainakin hyväksyä sen. Mutta olen niin yksin. Olen niin yksinäinen. Jos saisin edes yhden ystävän. Yhden joka ymmärtäisi minua. Hänet haluaisin elämääni. Muuta en pyydä. Muuta en halua, hän ajatteli suruissaan.

  Silloin se kuului taas. Heleä ääni. Kellon kilahdus. Tsukinokanen ääni. Se oli yksinkertaisesti ihan liikaa siinä tilanteessa ja siinä mielentilassa.

”Hiljaa! Ole jo hiljaa!” Koetsume huusi. Hän yritti epätoivoisesti tukkia korvansa ääneltä. En jaksa enää auttaa! En ketään! Pyydän! Ole jo hiljaa!

  Useiden tuntien itkemisen jälkeen. Ja ehkä jopa useiden päivien jälkeen Koetsume päätti hyväksyä kohtalonsa. Hänen kohtalonsa oli tämä. Hän tulisi aina olemaan yksin. Kirottu yksinäisyyteen. Niin hän ajatteli.

  Tämähän on Unelmakumpu. Tämän tulisi olla utopia jossa kaikilla on hyvä olla. Paitsi minulla, Koetsume ajatteli surullisesti. Sitten hän kuuli ne. Askeleet selkänsä takaa.

”Mitä teet yksin täällä?” ystävällinen ääni kysyi. Se muutti kaiken. Koetsumen ei tarvinnut enää kärsiä yksinäisyyttä. Joku huomasi hänet. Joku viimein huomasi. Vihdoinkin.

Jatkuu